Minä juoksin lauantaina Kuopiossa 42 195 metriä. Se on aika pitkä matka. Melekein kun kottoo juoksis Mikkeliin. Mutta ei ihan. Pääsin lähdöstä maaliin, koko matkan juosten. Kyllä siinä saikin juosta, kun neljää tuntia läksin alittamaan. Olis voinu kovempaakin juosta. Ainakin sykkeen mukkaan ja siitä päätellen, että olin varsin hyvävoimanen maalissa. Miten voi olla hyvävoimanen juostuaan maratonin? Sehän takottaa sitä, että en ole kaikkeani antanu! En niin. Mutta tämä oli taktiikka. Juosta fiiliksen mukaan. Eilen halusin juosta nautiskellen, jonakin toisena päivänä olisin halunnu kokea totaaliväsymyksen. Keskisyke matkalla oli 165 ja aikaa tuli matkalla vietettyä oman kellon mukkaan 3 h 56 min 29 sekuntia. Virallisen ajan mukkaan 3.57...

Olin ihan kummallisella tuulella ennen lähtöä. Juttelin ja naureskelin siipukan kans. Todella harvinaista, että minä puhun kenellekään ennen vaativaa suoritusta, olis sitten kyse teatterista tai juoksemisesta. Kyllä sitä sen verta keskittyy, ettei paljon juttu luista. Voisko sitä sannoo, että lähdössä oli rento meininki. Kyllä. Sitä se oli. Edellisenä iltana vielä olin ihan ratakiree, jännitin ja keskityin. Nyt minä hehkutin innoissani, kun kohta juostaan, kohta juostaan! Osallistuin yhteisverryttelyyn, tanssahtelin ja häröilin. Hölötin lähtöalueella sattumalta tapaamani lapsuuden hiihtokaverin kanssa ja pussailin siipukkaa.

Matka alkoi. Porukalla lähettin juosemaan maratonia. Mahtava tunne. Mieletön tunne. Juomahuolto oli kolmen kilometrin välein, mulla oli siellä omat juomat. Omia juomia oli hirmu vähän, alle kymmenellä noin kolmesta sadasta maratoonarista oli omat juomat. Ensimmäiselle pisteelle en ollu laittanu omaa juomaa. Hirmu ruuhka enkä nähny mitään toisten takaa, otin mukin, joka oli veden väristä, mutta oli urheilujuomaa. Pari kulausta hulautin alas, kunnes tajusin, että täähän ei ole vettä. Eipä tuossa kovin suurta vahinkoo päässy tapahtumaan. 12 km jälkeen nautin oman siman lisäksi 10 g hunajaa. Simaa oli 1,5 dl ja siihen vielä vettä noin desin päälle, suuhun ja päähän. Oma sima oli tehty maltosta, intiaanisokerista ja ruususuolasta. Litrassa vettä vähän alle desi maltoa, reilu puol desiä inkkarisokrua ja puol tl ruususuolaa. Sitruunaa en simaan laittanu, olis kuitenki pitäny, koska oli se vähän liian imelää minun makkuun. Nämä evväät riitti hyvin koko matkaksi, yhen putelin heitin suoraan roskiin, kun tuntu ettei siinä kohtaa tarvinnu juomaa.

12 km kohalla sanoin, että tämähän mennee ihan itestään. En edes tajunnu juosseeni jo niin kauan. Vauhti oli parhaimmillaan 5.15 min/km, eikä se tuntunu raskaalta ollenkaan. Kahtelin kanssajuoksijoiden jalkoja ja menin siinä imussa. Puolikkaan väliaika tais olla 1.53:n hujakoilla ja meno ihan älyttömän kevyen tuntusta. Kun vertaa siihen, että nopein juoksemani puolikas on se 1.50 ja rapiat ja sen jälkeen olin ihan loppu. Päästäkö tuo on kiinni? Nyt ties että vielä samanlainen matka on edessä, ei anna väsymyksen tulla. Oikeen jalan päkiässä tuntu vähän ikävältä ja tuumasin, että kyllä treinerit on kuitenki vähän liian lörpät maratonille. Päkiässä sais olla enempi pehmikettä. Pittääpä mennä urheilukauppaan kunhan tässä arki tulloo.

Minä en (taaskaan) ajatellu juostessa paljon mitään, kunhan nautin mänöstä ja välillä vaihtelin juoksutyyliä, kun alko persaus ja/tai lonkat väsyä. Keskityin rullaamaan jalkaa huolellisesti,  pidin askeleen matalana, välillä juoksin pohkeilla, välillä reisillä, blokkasin sillä väsymyksen pois. Seuraava juhlahetki oli 28 km kohalla, koska siitä etteenpäin olivat meille ennen juoksemattomia kilometrejä. Miten hyvältä se tuntukaan! Olin ihan huumassa, suurimman osan matkasta. Kolmenkympin kohalla huutelin jo yleisölle puistossa, että millonkahan se maratooni alkaa. Matkalla oli pikku pätkä juostava sellasta ihme soraa. Ekalla kierroksella se meni, mutta jo sillon aattelin että mitenköhän toisella kierroksella, aikamoinen turvallisuusriski tuommoset kivenmurikat. Niin ku olikin. Olin ihan ihmeissäni siihen toista kertaa tultuani, kun ei jalan hienomotoriikka enää ollenkaan toiminu, aattelin että vedän lipat. No en kaatunu, mutta ei ollu kyllä kaukana. Sitten siinä oli vielä jotkut ratakiskot, toivottavasti ei kukaan luokannu ihteensä tuolla kohalla.

Pari kilometriä sen jälkeen tuli ihan kumma tunne, nyt loppu voimat, nyt pysähdyn siihen paikkaan. Säikähin aika lailla. Hiljensin ihan pikkusen muutamaksi metriksi, naurahin ja jatkoin matkaa. Huijausta! Minulla on voimia vaikka kuinka. 35 kohalla kiihytin vähän. Juoksu suju kun itestään. Mutta en kuitenkaan uskaltanu juosta niin kovaa kun miltä tuntu. 38 kohalla kevensin askelta ja ajattelin että nyt ei enää voi tapahtua mitään, ei minkäänlaista merkkiä siitä, että voisin lyyhistyä hetkenä minä hyvänsä. Reilu neljä kilometriä matkaa maaliin. Ukkovarpaan väliin tullu rakko, jota en edes huomannu, ja paukahti rikki yhessä pikku ylämäessä, jonka vedin hiihtotyylillä ylös. Kommentoin juoksutyyliäni, tän jälkeen ei hiihtäminen oo vaikeeta. Jos joskus on ollu pikkusen liian korkee askel, ei ollu enää! Kovin vauhikasta loppukiriä ei irronnu, kun maali oli ylämäen päällä. Mutta pikkunen kiri kyllä, hirvee huuto ja tuuletus. Jalat meni omia aikojaan, ihan vieterinä, oli täysin hallitsemattomat kun pysähyin. Olo oli euforisen hysteerinen, meitsi juoksi koko maratonin. Ja siipukka kans! Myö molemmat. Tulttiin maaliin melkein yhtäaikaa ja koko matka juostiin rinnakkain. Ollan myö aikamoisia! Alle neljän tunnin ja näin helposti. Ei oo totta. Nyt mie voin alkaa reenaamaan!

Join ihan hirveesti vettä, vaihoin vaatteet ja huomasin rakot ukkovarpaitten ulkosyrjissä ja toisen jalan ukkovarpaan kynsi oli kippee, samoin kun polvi. Otin nurtsilla rennosti, vetskailin vähän, polttelin tupakkia, juttelin kanssajuoksijoitten kans ja nautin olosta. Käytiin juomassa välikaljat terassilla, syötiin ja lähettiin siipukan vanhempien luo.

Seuraavana päivänä ei ollu lihakset kippeet eikä jäykät, ainostaan toisen jalan varvas ja polvi tuntuu olevan sitä mieltä että oli liian pitkä matka.

Minä suunnittelen jo seuraavia juoksuseikkailuja.