Olisko ollu sillon aikanaan fiksumpaa alkaa kilpaurheilemaan kun valita teatteri elämän työkseen? Varmaan fifti sixti tsäänssit olis ollu saaha kilpaurheilemisesta elanto. Jos vertaa teatteriin. Ei minulta luonteen lujuuttta ainakaan olis puuttunu. Aina tykänny kovista treeneistä. Nyt olen niitä välttäny, ettei menis tääki juoksemisen hieno harrastus liian vakavaks. Välttäny? Miten voi välttää kovia treenejä ja yrittää parantaa tulosta? Tämän jos saan todistettua lauantain tampesterin juoksussa, ni pistän kemut pystyyn ja alan haahuilujuoksuvalmentajaks. Siihen vuuen aikana valmentautumiseen muuten kuuluu pari ulkomaan matkaa. Kiinaan ja Italiaan. Saa myös kansainvälistä kokemusta ulkomailla juoksemisesta.   

Ei nimittäin tällä irvistelyllä pääse leivän syrjään kiinni. Naama vissiin väärän mallinen. Kyllä kait sitä olis hyvä työstäsä palkkaaki saaha. Välillä tuntuu ihan älyttömältä, että duunia painetaan yötä myöten. Reenataan, suhtaudutaan luterilaisella hartaudella ja vakavuudella työhön, valmistetaan näytelmiä ja esityksiä jos jonniinlaisiin mänölöihin, ja kunnollista korvausta et työstäs saa. Jossain vaiheessa on tehtävä töitä lafkan ulkopuolella, kun siellä tehtävä työ ei elannon saamiseen riitä. Ja kun olet muissa (palkka)töissä, se tarkottaa sitä, että et voi olla töissä täällä. Onko tässä mittään järkee? No ei oo. Mutta minkäs teet, nyt on vähän liian myöhästä vaihtaa ammattia kilpaurheilijaksi.   

Onneks sattuu olemaan pihalla 37 viinimarjapuskaa, vattuja ja karviaisiakki jonnin verran. Riittää ainaki marjavarastot talven yli. Marjojen säilöminen on mulle aikuisuuden ja itsenäistymisen mitta. Kun tarvihtemansa marjat hommaa ite pakkaseensa, eikä käy vanhempien varastoista hakemasta, se tarkottaa, että on aikuinen ja itsenäinen. Laiturilta hyppimisenki lopetin toissakesänä kolmekymmentä täytettyäni, kun ajattelin, että ei tuommonen hyppiminen ja veen loiskuttelu aikuselle oikeen sovi. Siitä oon pitäny kii. Jos sattuu olemaan uimapaikalla laituri, laskeudun portaita pitkin alas ja arvokkaasti liun laiturilta järvelle, uimaliikkeitä matkien.

Ainahan se on tällasta kipuilua uuen näytelmän alkuvaiheessa. Ohihan se männöö, tai sitten pittää tehhä sellasta jäläkee, että saapi yleisö sannoo ”ihan kiva” ja voi vaihtaa alaa. Varasuunnitelma on siis mietitty. Mitä minä oikeesti lässytän?! Ainahan se tällasta on, kyllä tämä tunne ohi menee... Ja hitot! On sen verran hankalaa viimeset muutama päivä ollu, että tekis mieli haistattaa oikeesti pitkät ja alkakaa tekemään ihan muita hommia. Esmes vois alkaa kokopäiväsesti roikkumaan netissä, käyä välillä oikein tosissaan juoksemassa ja elelis elämäänsä juoksijavirtuaalitodellisuudessa. Siihen on vaan yks ainut este. Ei selkä kestä istumista.