Mun harjotuspäiväkirjassa luki, että lepo, enkä oo yhtään juossu, vaikka mieli on tehny tosi monta kertaa. Jo ihan senki takia, että eilinen pitkä lenkki vähän jumittaa reisiä, olis voinu ihan pikkusen palauttavan juosta. Ehkä vähän tanssahtelen illan lopuks ja venyttelen, jospa ne siitä vertyisvät huomiseksi.

Tänään on kaks asiaa. Minä haluan”tulla siksi mikä olen” ja sit kerron tyypeistä, joita fanitan ihan kympillä. Ja nää asiat liittyy sillä tavalla toisiinsa, että kaikki ne, joita fanitan, on just sellasia kun ne on. Ne ei esitä mitään, tai vaikka esittäiskin, ne esittää esittämäänsä itseään helvetin hyvin, että esittämistä ei huomaa. 

Mun fanittamia ihmisiä yhdistää myös se, että ne kaikki haluaa kehittää itteensä. Ne kaikki tekee jotain elämässään, eikä vaan anna sen lipua ohi ikään kun ei ite pystyis vaikuttamaan siihen millasta elämää elää, tai joku muu määrittelis elämän kulun tai että ihan kun me ei tiedettäs miten tätä elämää pitäsi elää. Se on varmaan sellanen jokaiselle sisäänrakennettu juttu, hyvä omatunto, jonka mukaan tätä elämää pitäis elää.

Aina löytyy ihmisiä, tyttö- ja poikaystäviä, aviomiehiä ja –vaimoja, jotka nalkuttaa että pitäis olla sellanen ja tällanen ja pukeutua jotenki eri tavalla, syyä eri tavalla tai olla jotenki…toisenlainen. Ihan vitun ärsyttävää. Millä oikeudella ihmiset puuttuu toistensa elämään ja persoonallisuuteen? Miten joku jaksaa vahata miten pukeudutaan, kenen kans vietetään aikaa, mitä telkkariohjelmia katotaa vai tehdäänkö muutaki kun katotaan telkkaria ja sit se tärkein, millanen auto sulla on. Ja miten joku voi olla niin itsekäs ja pikkumainen, että jos sitä vaimoo tai miestä ärsyttää joku ulkonen tapa, miks sitä ei voi muuttaa. Murtuuko jonku identiteetti jonku vessanpöntön kannen nostamisesta tai sen kiinni laittamisesta?  

Fanitan juoksijoita. Ja juoksijoita yhdistää se, että ne ei oo henkisesti laiskoja. Henkinen laiskuus on nimittäin suurin este muutoksien ja parannuksien toteuttamiseen. Tistysti on muitakin esteitä muutoksen tiellä, niin ku vallassa olemisen ja vallan käytön ihanuus ja se meitä kaikkia yhdistävä kateus. Fanitan eniten harrastajajuoksijoita. Tai oikeestaan kaikkia juoksijoita, paitsi ihan ammatikseen juoksevia, koska ammattiurheilussa on nykyään niin paljon mätää. Douppinkia ja rahasotkuja ja kaikkee muutakin epäurheilijamaista. Eniten fanitan sellasia Vanhoja Kurppia, perheen äitejä, jotka tekee vuorotyötä, hoitaa perheen ja sit ne on jossain vaiheessa huomannu että oma elämäntyyli ei oo kovin terveellinen, että syö liikaa ja ei liiku ja on vaan muitten palveluksessa koko ajan. Ja sitten ne tekee muutoksen siihen omaan elämäänsä ja alkaa juoksemaan. Se on musta mahottoman hienoa. Ei jonku maratonin juokseminen oo se juttu, mun fanittamisen syy, vaan se, että ihmiset tekee jotain elämilleen, yrittää muuttaa sitä paremmaks, ettii onnea ja pistää asioita tärkeysjärjestykseen.

Sit ihailen sellasia miehiä, jotka on kans huomannu jossain vaiheessa, että nyt olis korkee aika alkaa tekemään jotain että eläis vaikka yli 50-vuotiaaks. Ne menee kauppaan ja ostaa elämänsä ekat juoksutossut, painaavat mettään ja juoksevat pikkusen ja käveleevät välillä, kunnes jonku ajan kuluttua nää sedät painelee tunnin lenkin ihan köykäseen. Ihailen myös niitä nuoria juoksijoita, jotka raastaa lenkkipolulla oli ilma mikä tahansa, kun ne haluu olla maailman parhaita. Oikeestaan ihailen kaikkia raastajia. Ja kaikkia niitä juoksijoita, jotka haluaa kilpailla tosissaan itseänsä tai muita vastaan.

Ennakko-odotusten vastaisesti en nyt voikaan kirjottaa siitä toisesta jutusta, ”tulla sellaseks mitä on”, koska mun pitää vielä kirjottaa yks muukin juttu, noihin mun opeopintoihin liittyen.