Kyllä välillä tekkee hyvvää säikäyttää roppaa kahen treenin päivällä! Duunissa aamuharjotukset alotettiin pitkästä aikaa fyysisellä treenillä. Nyt kun ollaan päästy alkukankeuden yli tuon uuen näytelmän suhteen, siirryttiin normaaliin työjärjestykseen. Eli ensin on fyysisen treenin osuus ja sitten taiteellinen työ. Tämän teatterin toiminnan lähtökohta on olemassaolevan ammattitaidon kehittäminen ja sen ylläpitäminen. Eikä se ammattitaito kehity pelkästään esityksiä tekemällä. Se etteen pittää tehhä kovasti muunlaista työtä. Äänielimistöä ja kehoa on jatkuvasti harjotettava. Eikä tässä nyt puhuta mistään punnertamisesta tai juoksusta. Onhan toki niitäkin aikanaan valtion taidekorkeakoulussa tehty.  Mutta tämän metodin mukaan näyttelijän ammattiin valmentautuva ja jo ammatissaan oleva, jos haluaa kehittyä, on yrittää erilaisten harjoitteiden kautta löytää kehollisessa ja psykologisessa toiminnassaan olevat esteet esteet ja tukkeutumat ja työskennellä niitten avaamiseksi. Kaikenlaiset tukkeutumat estävää vapaan ilmaisun. Valmentautumisprosessissa joutuu käymään läpi… ei niin mukavia asioita. Aika pitkälle niissä harjotteissa mennään, niin psyykkisesti kun fyysisestikin. Psyyke ja fysiikka kulkee aika samaa tahtia.

Halu tulla hyväksi näyttelijäksi ei riitä mihinkään muuhun kun treenisaliin tulemiseen. Halu on ensimmäinen ehto. Kyllä siinä halua ja tahtoa tarvitaankin, kun on muutaman tunnin hikoillu jonku vaikeen fyysisen harjotteen kans. Kun mikään ei riitä. Aina on ylitettävä itsensä. Monesti, mitä väsyneempi on, alkaa vasta löytää ”oikeita” asioita itsestään. Ne fyysiset harjotteet tukee sitä, että saadaan pää pois toiminnan tieltä. Että päästäis tilaan, jossa keho ajattelee. Keho on paljon viisaampi kun pää.

Näissä hommissa kysymys on lopulta työhön asennoitumisesta. Että haluanko asettua paljaaksi, haluanko ”uhrata” harjoitteissa kehoni, jotta siitä tulisi käyttökelpoinen instrumentti näyttelemiseen. Vai taistelenko paljastumista vastaan ottamalla kaikki suojamekanismit käyttöön. Helposti sitä selittää itelleen kaikenlaista, että ei joutuis tekemään sitä ikävää ja raskasta harjottelua. Osa johtuu pelosta (mitä minusta paljastuukaan) ja osa halun puutteesta. Ja väärästä asennoitumisesta työhön. Tämä teatterin nykytila Suomessa johtuu hyvin pitkälle näyttelijöiden asennevammasta. Se yks kaljupää ainaki opetti oppilailleen oikeen asenteen työtä kohtaan. Tämä on käsityöammatti ja instrumentistaan pitää pitää huolta. Nykyään(kään) ei ymmärretä sitä, että tästä työstä 90 prosenttia on työtä ja 10 prosenttia lahjakkuutta.

Jos on urheilija, tämä kaikki on helposti ymmärrettävissä. Urheilijan työväline on sen kroppa ja sen pitää harjotuttaa sitä että saa sen viritettyä huippukuntoon. Mutta miten suurimmalle osalle näyttelijöistä on niin helvetin vaikee ymmärtää tämä älyttömän yksinkertanen asia. Millä ne näyttelee jos ei kropalla? Henkistä näyttelemistä? Äänellä näyttelemistä? No, empä jaksa jauhaa enempää, hukkaan menee.

Kun oli työpäivä ohi, lähin juoksemaan. Juoksutreenimääräksi kerty 7.1 km seka/sekojuoksua reiluun 37 minuuttiin. Pistin pitkästä aikaa teetetyt tukipohjalliset adduihin ja läksin menee. Tuntu niin hemmetin kevyeltä ja helpolta, että juoksin kovaa. Onhan se nautittava vauhista noitten hissuttelulenkkien jälkeen! Vedin vartin kovaa, palauttelin vähän, sit temmolla 5+6+6 minuuttia ja palautukset alle 120. Kolmannen vedon jälkeen alko holvikaarta hiertämään ikävästi. Rakkohan siihen kerkes jo tulla ja siks viimesen vedon juoksin paljain jaloin. Näytti vissiin aika kummalliselta, kun yritin ehtiä hiekkasinta kohtaa, etten olis pahasti kiville karahtanu. Juoksin vauhdilla melkein siks sakkia ja huudahtelin au au au. Naapurit tuli autolla vastaan ja hirveesti noita näytti naurattavan. Minua ei niin hirveesti. Peräpeilistä näkivät pellon kohalle päästyäni, että singahin sinne, siinä oli parempi paljain jaloin pistellä menemään. Jos olis ollu juhannus ja mekko päällä ja seppele hiuksissa, pellolla juoksentelun ymmärtäis, mutta juoksuvermeissä elokuun puolella?? Saimpa sitten apilat samalla maljakkoon, tarttuvat varpaitten väliin pellolla juostessa.