Aamulenkin joutu juoksee kiireellä. Ihan suunnitelman mukaan menin, olis vaan voinu juosta pidemmän lenkin, jos olis ollu aikaa. Juoksin 7.1 kilometriä viiden minuutin kilometrivauhtia, keskisyke oli 158. Tuntu hyvältä, vaikka viimesessä ylämäessä jalat meni aivan hapoille. Mutta sekin tuntu hyvältä. Tietääpähän edes tehneensä jotain. Hapoilla juostessa on meininkiä. Tulee hirmu kohottunu olo. Toisin kun peruslenkillä, sillä reilun kaheksan kilometrin pitusella PK-vauhdilla juostuna. Sitä pähkäilin, että onko tuollanen 35 minuutin lenkki vauhilenkiksi liian lyhyt. Kun vois ihan hyvin juosta kympin. Tai kakstoista. Ehkä ens viikolla, kun tänään oli kiire asioita hoitelemmaan.  

”Tulla siksi mikä olen”….on ollut jo muutaman päivän mietinnässä. Tälle itsensä löytämisen tielle olen lähteny jo aika nuorena. Jo penskana koin olevani erilainen kun muut ja sit sitä piti ihmetellä että mikä sitä on kun tuns olevansa kaikkien määrittelyjen ulkopuolella, erilainen tai niin ristiriitanen, että ei siitä selvää ottanu. En minä itse, eikä muut. Olen kokeillu erilaisia rooleja, ollu kapinallinen nutipää, pukeutunu erikoisesti, käyttäytyny epäsovinnaisesti, urheillu riittävästi tietääkseni ettei minusta urheilijaa tule, räkyttäny kotipitäjän virkaatekeville ja paskantärkeille jo nuoresta lähtien, ollu järjestämässä ihmisiä barrikadeille, suojellu eläimiä, ollu kasvissyöjä ja ruokavammanen, juonu viinaa ja ollu juomatta, tehny erilaisia töitä yrittäessäni saada selville millanen tyyppi olen. Löysin itteni teatterista ja näyttelijäksi valmistumisen jälkeen ohjaamasta, kirjottamasta ja opettamasta teatteria. Teatteri on se väline, jonka avulla olen tullu sellaseks, mitä olen.

Olen tehny vaikka mitä saadakseni ääneni kuuluville, tullakseni nähdyksi. Tein niin paljon ennen kun tiesin mitä tarkoittaa vaikkapa sana plari. Miksi? Olenko vaan sika narsistinen tyyppi, joka haluaa tuoda kuvitellun erinomaisuutensa ilmi? Olenko vain tavallinen erikoisuudentavoittelija, joka ei halua mahtua mihinkään muottiin, vaan on Outo ihan periaatteesta, erottuakseen joukosta. Varmasti pitää osa paikkaansa. Mutta siinä ei ole koko totuus. Jos minulla ei olisi ollut mitään järkevää sanottavaa, tai jos olisin niin helvetin dille, kait joku olis joskus sanonu jotain, estäny minua aukasemasta suutani, olis vetäny lättyyn. Tiedän olevani rasittava, joskus, kun ollaan oikeen asian äärellä. Hiillostun hyvin nopeesti ja mut saa helposti raivoihin, varsinkin jos koen, että oikeudentajuani loukataan. Tässä on suurin syy pysyä äänessä. Maailma on niin epäoikeudenmukainen, että minä en, en kertakaikkiaan ikinä, voi vaan olla hiljaa ja pitää huolta omasta elämästäni.

Koska tuo viimeinen lause kuulostaa suht pateettiselta, kevennetään sitä vaikkapa sillä, että en todellakaan ole hiljaa, täällä puskissa vaan ei ole kukaan kuulemassa kun tyttönen meuhkaa. Jos vaikka sitten edes teatterista meuhkaisi. Tai sen nykyisestä tilasta. Vaikka se ei mikkään maailman tärkein asia olekaan. Eipä mulla siihen kovin paljoo ole sanomista. Muuta kun että se on kriisissä. Niin helvetinmoisessa kriisissä. Eikä sitä edes huomata. Saatika sitten tunnusteta. Maan Viralliset koulut ei tiedä, miten näyttelijöitä koulutetaan, mitä harjotteita niille pitäsi tehdä, että niistä oppilaista tulis hyviä. Tai edes jotain muuta kun söpöjä TV-kasvoja. Ne, joista jotain tulee, ovat lahjakkaita, eivätkä välttämättä koulutusta edes tarvii. Kaikki on sattumaa. Vähän kun improvisaatioteatterissa, tulee joskus, sattumalta, hyvää, mutta suurimmaks osaks katsojaa nöyyrytetään alapäähuumorijutuilla, koska niillä saa helpoiten naurut yleisöltä. Ja millasta se katsojien nauru on, sydämellistä? Vai nauretaanko kohteliaisuudesta siks, että näyttelijät ei nolostuisi enempää, kun ovat jo improvisaatiotilanteessa nolostuneet, kun ”keksivät” taas niin hyvän jutun. Vai nauretaanko siks, ettei muut huomaa, että ei yhtään naurata. Minä en naura, jos minua ei naurata. Miks minua yritetään väkisin naurattaa? Mitä naurettavaa on siinä, että jotkut esittää käsittämätöntä paskaa tajuamatta edes sitä itse? Miksi ylipäätään teatterista yritetään tehdä viihdettä. Sellasia teatteritaikureita ei olekaan, jotka viihdyttäisivät minua enemmän kun vanhat jaksot ”Äb fäbeistä”. Tai ennen ainakin viihdytti. Sillon kun olin nuori. Varmaan heidänkään känni tai muu höyryhuumori ei enää uppois. Pitäis kokeilla.
Ensimmäinen ongelma näyttelijäkoulutuksessa on siinä, että opiskelijoita aletaan heti eka vuonna kuttumaan näyttelijöiksi. Mitä helvetin näyttelijöitä ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat on? Se on sama kun alkaisi oikeustieteellisen eka vuoden opiskelijaa kuttumaan juristiksi.
En ymmärrä, miksi minun verorahoilla tuetaan sellasta suomalaista koulutusta, josta tulee perse maassa laahaavia kivoja TV-kasvoja (laahatkoon vaan takapuoltansa, en sano, että urheilemaan pitäis ruveta, juoksemisella ja urheilemisella ei ole mitään tekemistä näyttelijän opettamisen kanssa). Kun näitä ”näyttelijöitä” menee opettamaan opettaja, joka ei kuulu vakkarihenkilökuntaan ja joka oikeasti tietää, mitä opettaa ja miten, nämä näyttelijäopiskelijat tekevät elämänsä parhaan ja pisimmän urheilusuorituksen juostessaan rehtorin kansliaan valittamaan opetuksesta. Että eihän kait vaan meidän pidä tuollaista tehdä, eihän. Hyvä on lapset, ei tarvitse. Vapaaehtoistahan tämä on.  
Minusta teatterin esittämisen ja teattereiden ylläpidon tukeminen valtiovaroin pitäis lopettaa kokonaan. Karsiutuis paska pois ja vaan tarpeellinen jäis jäljelle. Vaikka ei yhden yhtä teatteria jäis kekkuloimaan tähän maahan, niin mitä sitten? 
Ja näin minä taas löysin itseni: vittumainen lettipää. (Tais se Sulkavan souduissa, hirveessä humalassa ollu mies, olla ihan oikeessa.) En voi leikata hiuksia yhtään lyhemmäksi, koska sit en vois olla vittumainen lettipää.