Läksin illan suussa pitkälle lenkille, jonka reittiä en suunnitellu etukäteen. Ainut ehto oli, että tie piti olla päällystämätöntä ja voi herttinen sentään että niitä täällä riittää. Lähin haahuilemaan reitille, jolle olen viime syksynä eksyny, kun ei seutu ollu tuttu. Kolmen tunnin sauvakävelyvaellus venähti kuuteen tuntiin. Eipä se suunta ole nytkään sen tutummaks tullu, mutta muistin tien varrella olevan taloja, niistähän voi aina käyä tietä kysymässä. Mie oon tämmönen estoton ihminen ja aina kun vesikin loppuu lenkillä niin käyn jostain talosta sitä pyytämässä. Kun ei tuo 4.5 litran juomapullo kovin pitkille riitä.
Kun olin tunnin juossu, en tienny missä olin. Eipä tuo hirveesti haitannu, oli taas ihan mielettömän hyvä olo. Pystyin juoksemaan semmosta reipahkoa vauhtia sykkeen nousematta. Tie oli koko ajan nousua ja laskua, sopi hyvin tälle päivälle, kun viime viikon rasituksesta polvet on vähän arkoina. Tasasella juostessa sattuu enemmän kun vaihtelevassa maastossa.
Tunti vartti kun oli menny, vaihtoehtona oli kääntyä takasin ja riski eksyä paluumatkalla tai jatkaa ja ihmetellä mihin päätyy. Jatkoin matkaa, koska periaatteena olen yleensä pitäny, että takasin ei käännytä. Mutta tämä ei koske ulkomailla vuorilla vaeltaessa. Joku tolkku se on minullaki. Eipä menny kun muutama minuutti kun tulin tutun tien risteykseen ja osasin kotiin. Mutta en viittiny vielä lopettaa juoksemista, join lasillisen suolavettä ja täytin vesipullon ja päätin juosta vielä 6,5 km metsäautotielenkin. Juoksu oli niin mahottoman kevyttä, että luulin jo olevani vaikka mikä liihokki.
Kokonaisajaksi tuli 2h 22 min, keskisyke 137 ja matka oli pauttiarallaa kakskytäkolme viiva neljä  kilometriä.
Juoksu oli niin jännittävää, että eipä jääny yhen yhtä näytelmän vuorosanaa mieleen. Oli taas MP3 soitin mukana sotkemassa tyhjää päätä. Toivottavasti mun työssä oleva negaation kierre päätty nyt tähän pyhään sunnuntaihin. Että vois vapautua ja tännekin tulis mukavampia juttuja kirjuutettua. Ja paskat. Ei mitään mukavia juttuja. Kyse on tyylistä ja mun tyylistä näkee millon mitenki menee. Kun mulla on streesi ja negaatiokausi, ajatus kulkee kun putkea pitkin, ei sivupolkuja, faktoihin keskittynyttä, koska kaikki tekeminen vaatii ylimääräsen ponnistuksen. Toisaalta sit jos on ihan älyttömän ahdistavaa, se vapauttaa, kun yrittää muuttaa ajattelunsa suuntaa. Tasasta tällä tyypillä harvemmin on, vaikka kuinka yrittäisin ettiä arjen ihanaa harmautta ja tylsyyttä. Tasasuus karttaa mua. Ei nuo maastotkaan tasasia näillä seuvuilla oo. Jos asuis aakeilla laakeilla, vaikuttaskohan se mun luonteeseen ja elämään?