Viuhdoin aika vauhtia suurinpiirtein suoraan ruokapöyvästä mehtään. Ei oikein juttu luistanu koko päivänä, meni samaa rataa ku edellisetki. Aamutreeni oli tosi hyvä, paras osa työpäivää. Muu meniki sitten päin helvettiä. Aamuharjotukset loppu sellasiin sisäänpäin vedettyihin itkuraivareihin. Sisäänpäin siks, kun en viittiny pelotella muita;) Ei kun oikeesti, oon aika karsee kun suutun oikeesti. Suutun sitten joskus toisen kerran, kun katon ensin, että siitä olis jotain hyötyä. Nyt ei raivoominen ja itku auta. Tää on vaan otettava sellasena kun annetaan. 
Niin enhän minä sitä vielä pihasta lähtiissä tilenny mihin lenkkijalat viipottaa. Jalat vei aika vauhtia metsälenkille. Ja kyllä taas kulki. Joka paikka rentoutu, askel ei painanu yhtään, mehtä oli sopivan viilee ja reitti sopivan mäkinen. Kuvittelin taas olevani vaikka mikä: maratoonari, maileri, maastojuoksija. Pitäisköhän mun alkaa juoksemaan kovempaa, kun tuntuu niin helpolta? No, sitä voi miettiä onko hyötyä kun kolmisen viikkoo aikaa maratonille. Jos vetäis ainakin kerta viikossa sellasen överilenkin. Rasitukseltaan överit, ni löytys ne maksimitki joskus, myös juostessa. Koska ei oo ohjelmaa eikä sitä juoksusuunnitelmaakaan tullu sitten jatkettua draagisen Tampereen reissun jälkeen, voin juosta miten haluan!
Pistos tuli 12 minuutin jälkeen, mutta se oli odotettavissa koska ruoka oli vielä mahassa. Mutta ei haitannu yhtään. Ja sitä paitsi se meni 10 minuutissa ohi. Aika kumma juttu, ei vissiin oo ikinä lähteny itestään pois. Aina on pitäny hiljentää. Mutta nytpä lähti. Hah hah!
Matka oli 6.5 km, aikaa meni 34.26 minuuttia ja keskisyke 157. Tuo nopeus on ihan optimaalinen mulle. Jalat ei hapota ylämäissä ollenkaan, hengitys kulkee, vois helposti kiristää tahtia eikä läkähtyis vielä.
Kyllä tuntuu hyvältä. Kerrassaan. On tämä hieno harrastus!