Toijalassa hyvin nukutun yön jälkeen  heräsin kahdeksalta. Jäsenet oli vetreen tuntuset, olin venytelly edellisenä iltana eikä ollu yleensä aamusin esiintyvää jähmeyttä lihaksissa ja selkärangassa. Aamupuuro ja pari palaa ruisleipää aamiaiseksi. Ei muuta kun odottamaan starttia. Aikaa  7 tuntia keskittymiseen, juomiseen ja jännittämiseen. Ei oikein meikäläisellä juttu luistanu lasten eikä aikuistenkaan kanssa. Välillä piti paeta ulos rauhassa olemaan. Isännät alko grillaamaan puolen päivän maissa, että sai siipukkakin tankattua pari tuntia ennen starttia vatsansa täyteen grilliruokaa. Naureskelin, että mitähän juoksusta tulee kun on ruokaa vatsassa. Mutta hänen roppansa on tottunu yllätyksiin, eikä oo milläsäkkään, vaikka vetää kunnon satsit ennen juoksemista. Kukin tyylillään. Minä taas en voi kuvitellakaan syöväni mitään, aiheuttaa heti vatsakrampin, jos on liian myöhään syöny kiinteetä ruokaa.

Lähdettiin hyvissä ajoin Tampereelle, puoltoista tuntia aikaa hoitaa ilmottautuminen ja lämmittely. Mentiin siipukan kans Pirkkahallille. Näin täysmatkan juoksijoita, joilla lähtö oli ollu aikasemmin. Jännitys kasvoi. Oli hirvittävän kuuma. Ilmottautumispaikkaa sitten keltapuseroiselta järjestäjältä kysymään ja hän ei tienny missä se oli. Pidin mölyt mahassani. Käski mennä pöydän luo, jossa jaettiin kisapaitoja. Siihen tuli keltapaitanen mies, jolta ilmottautumispaikkaa kysyin. Hän sano, että startti oli kello yks, siellä on melkein tunti jo oltu matkalla. Tipahin aivan täysin. Ei voi olla totta. Ei oo mahollista, kahteen kolmeen kertaan olin varmistanu lähtöajan. Lähtö oli klo 15. Kello kolmetoista se oli, eli kolme, ja mielessäni olin kääntäny sen kello 15:sta. Lukivammanen. Mulla on lukihäiriö, keskittymishäiriö, olen huolimaton, hutale ja huitake, täysin kykenemätön huolehtimaan itsestäni sen verran että olisin edes kisoissa lähtöviivalla oikeeseen aikaan. En osannu muuta kun toistaa ei oo totta ei oo totta. Mutta totta se oli. Mieskin yritti keksiä ratkasua, sano, että on vähän vaikee järjestää ajanotto jos nyt lähtis. Sit sano, että siirretään osallistuminen ens vuoteen, sen verran kyllä voi tulla näin ikäväsä tilanteessa vastaan. Sain kiitoksen sanottua ja haahuilin ulos, aivan pihalla ja äimistyneenä tilanteesta.

Soitin ystävälle ja sanoin, että ei tarvi tulla kannustamaan, juoksu on ohi jo. Samassa hokasin, että voinhan juosta, ystävä voi olla juomahuoltajana. Halusin juosta enemmän kun ikinä! Vetää sellanen rangaistusjuoksun, että. Katsoessani parkkipaikalta juoksijoita, tajusin että ei hemmetti, enhän voi lähtee hyvävoimaisena juoksemaan jotain omaa juoksua loppuväsyneitten juoksijoitten sekaan. Lopetin puhelun ja poltin tupakan. Oli helvetin kuuma.

Lähettiin sitten tupakan jälkeen juoksemaan reittiä, että jos vaikka kympin juoksis, sais pahat energiat ulos. Ei pystyny siihenkään. Otti niin päähän. Mentiin Pispalaan puutarhaan. Yritin juoda viinaa. Ei onnistunu sekään. Muutama tunti siinä sitten istuskeltiin ja lähettiin ajelemaan yötä myöten kotia. Aika hilpee tunnelma autossa...Tuli jossain vaiheessa parempi olo, mutta nyt taas, sunnuntai-iltapäivänä, tuloksia katellessani harmittaa....Jos olis kaikki menny nappiin (mikä on tällä tuurilla tähtitieteellinen mahollisuus) olis ollu mahkuja hyväänki sijotukseen. Jos jos ja jos. Kuumuus kuitenki olis vaikuttanu niin, että olisin tuskin edes päässy maaliin. Paska mikä paska.  

Kohta lähen elämäni pisimmälle lenkille. Hissukseen. Illalla selaan tapahtumakalentereita, jos pääsis parin viikon sisällä kuittaamaan Tampereen tapauksen johonki. Palkkaan itselleni huoltajan hoitamaan minut ajoissa lähtöviivalle. Vielä kerkee yhen kisan juosta ennen syyskuun eka viikonloppua, jolloin juoksen kokonaisen neitsyenä Kuopiossa. Jos pääsen ajoissa lähtöviivalle.