Tänään ei tullu juostessa hiki, kun en juossu. Muuten kyllä hiki lenti pihalla, kun tehtiin ”pantteri”-harjotusta ja akrobatiaa. Jos tuota pitäis johonki juoksutermien sisään määritellä, ni alussa mentiin vee koota ja lopussa lyhyitä intervalleja. 

Oli ihanaa olla avoin;) Vaihteeks oli semmonen työpäivä, että somma suju suht hyvin. Näyttelijän olis oltava ikään kun lapsi, avoin ja vailla pelkoa. Avoimuus ei tarkota tässä kohtaa sitä, että olempa avoin ja kerron kaikki salaisuudet julki tai että näytän avoimesti tunteeni. Avoimuus tässä kohtaa tarkottaa sitä, että näyttelijä ei varusta ihteään psyykkisesti tai fyysisesti toisten ihmisten kohtaamiseen, eli ei ota mitään arkielämässä käyttämiään sosiaalisia rooleja, jotka on ite antanu itelleen tai muut määritelleet tietynlaiseksi (esim. minä, se ”vittumainen lettipää”). Pantteri-harjotuksessa on orgaanisen liikkumisen kautta mahollista saavuttaa sellanen reaktioiden avoimuus, yllättävyys ja yksilöllisyys, jota hyvä näytteleminen vaatii.

Toinen treeni, mitä siinä puolentoista tunnin aikana tehtiin, oli akrobatia. Tähän hommaan kun olis asennoiduttava niin, että joka päivä oppis kaiken uudelleen ja alusta, niin kun lapsi oppii kävelemään. Muutenhan näyttelemisestä tulee ulkokohtasta, ennalta arvattavaa ja tylsää. Vaikeita akrobaattisia liikkeitä ja teatterin ulkopuolisia tekniikoita harjotellaan siks, että olis pakotettu harjottelemaan uutta ja mahdotonta. Yksinkertasesti siks, että pääsis eroon maneereista ja keskittys nyt-hetkeen ja toimintojen tarkkaan suorittamiseen.

Vaan sellanen ihminen, joka hallitsee tekemisiään (kehonsa), pystyy luomaan elämää näyttämölle. Oikeeta elämää, ei näyteltyä elämää. Näytelty elämä teatterissa on ihan hirveetä kahtoo. Ja sillon, eli melkein aina kun menen teatteriin, nään näyttelemistä, en elämää. Liioteltua, melodramaattista, tyhjää tai mitäänsanomatonta tai sit hirveetä kouhkamista, jolla peitetään se, että ei tiedetä mitä tehdään ja mitä näytellään ja se peitetään jumalattomaan, päämäärättömään kouhkaamiseen tai epäuskottaviin karaktääreihin. Vielä hirveempää on huomata ite tekevänsä just niin.

Tässä metodissa ja tässä nimenomaisen näytelmän tekemisessä etitään sitä, miten voin näytellä oman roolini olemalla puhtaasti oma ihteni. Aika karkeesti ja yleistävästi sanon, että juuri roolin esittämisen kautta syntyy rajanveto meijän ja normaalin teatterin ero. Normaalissa teatterissa esitetään rooli, eli illuusio.

Noissa treenitilanteissa joskus onnistuu hyvin ja joskus ei ollenkaan. Onnistuminen vaatii täydellistä keskittymistä tekemiseen ja tunteet on jätettävä rauhaan, jotta roolin tai harjotteen elämä vois syntyä rauhassa. Mutta mitäs teet, kun arki on täynnä huolia rahasta, ihmissuhteista ja siitä miten tässä nyt tätä taidettaki tekis kun on niin vaikeeta. Ei pysty keskittymään syystä tai toisesta. Kun ei lähe ni ei lähe. On huono päivä. Ei huvita. Ei pysty. Ei jaksa. Joskus pitää reenata ittensä rajan toiselle puolelle, ennen kun alkaa oikeita asioita tapahtumaan, että keho alkaa ajatella enkä minä jaksa vastustaa sitä päälläni. Sitten pitäsi vielä pystyä toistaman sama päivästä toiseen. Ja silti, vaikka vereslihalla yrität ja treenaat, joku ääshoul voi ja sillä on oikeus sanoo, että oliko se nyt hyvää vai ei, kun ei oo mitään mittareita, millä sitä osaamista voi mitata. Paska se ei hämmentämällä parane, että vaikka miten joku treenaa, eikä oo sitä 10 prosentin lahjakkuutta tähän hommaan, ni keskiverto tasoon pääset, etkä huipuks ikinä.  
Ei oo helppo ei.    
Kyllä juokseminen tämän rinnalla tuntuu hirvittävän vapauttavalta ja helpolta hommalta. Minuutti ja sekunti on mahottoman yksinkertanen suorituksen mitta.